Ikävä

Ikävä - yksi pieni sana ja sisältää niin paljon. 

Jokainen meistä tietää mitä on kaivata ja riutua ikävissään - ja miten ihanaa kun kaivattu saapuu.

Entä se ikävä - joka kertoo lopullisuuden - kuoleman. 

Olen elämässäni ehtinyt säikähtää monta kertaa - pelätä pahinta ja saanut aina kuitenkin vetää henkeä ja todeta, että onneksi selvittiin . . .!

Tiedän mitä on pelko ja tiedän mitä on kaivata.

Tiedän mitä on kaivata sellaista, joka on elossa ja kaivata kuollutta.
Viime kesänä pelko tuli iholle - isäni kohdalla osoittautui oikeaksi , lapseni ja rakkaimpani kohdalla onneksi ei. 

Kaikki tuntuu kaukaiselta ja silti on niin lähellä. Jokaisena päivänä osaan kiittää rakkaimmastani ja lapsestani.

Ikävän tunteeseen törmää silti.

Välillä ikävoin lastani, joka asuu tuhansien kilometrien päässä  - muistelen sitä pikkuista poikaa, joka niin vaivattomasti kiipesi syliini. Poikaa ,josta kerhon tädit sanoivat, että kiltimpää poikaa saa hakea - ottaa aina toiset huomioon, eikä syrji ketään -

Sellainen mies hänestä on kasvanutkin.

Onneksi on nämä tämän päivän yhteydenpitovälineet- paljon ne korvaa ja helpottavat - vaikka eivät oikeaa kohtaamista helpotakkaan.

Tärkeintä minulle kuitenkin on se, että lapsi on jaloillaan ja selviää elämässä. Elää unelmaansa, eikä elä sitku-elämää !

Sitä me kaikki vanhemmat varmasti lapsillemme toivomme, - omansa näköistä elämää - rohkeutta ja rakkautta. 

Mikä on vanhempien tärkein tehtävä -  antaa rakkautta niin, että lapset osaavat sitä itse antaa ja saada. Jokaisen lapsen perusoikeus.

Ikävä sana on niin ikävä - kaipaan myös aina jos rakkaimpani on poissa - ja nyt kun äiti kaipaa isää ja suree hänen kuolemaansa niin tuntuu että voin vain ohuesti kuvitella miten kammottavan suuri tyhjyys hänellä on.  Kokeneet kertovat ajan auttavan. Toivon näin.

Tällä viikolla ajelin töiden jälkeen isäni haudalle -  siellä tuli

kummallinen tyhjyyden tunne - ei isä täällä ole - 

Kun lähdin ajamaan autoa alkoi radio ykköseltä kuulua kaunis kappale " On suuri sun rantas autius" - silloin tiesin, mihin ajan...

Ajoin meren rantaan mistä lukuisia kertoja olen isän kyydissä lähtenyt veneellä merelle. Meri velloi kovassa tuulessa ja tuoksu oli ihan sama kuin vuosikymmeniä sitten  - kun jännitti hypätä laiturilta alhaalla olevaan veneeseen. Merellä ei pelottanut, isä tunsi karit ja tiesi milloin ei ison meren kautta kannata lähteä. Siellä sain hetken olla isän kanssa - siellä sain sen tunteen mitä en saanut haudalla. 
Siellä tunsin ikävän vahvana - onneksi ehdin sanoa hänelle, että rakastan. Silti olisi pitänyt sanoa paljon enemmän.
Ajattelen, että isällä on nyt kaikki hyvin. Yritän luottaa siihen, että kuolleet ovat meitä viisaampia - he tietävät jotain mitä me vastaan arvaillaan. Siihen yritän luottaa. 

Tämä elämä on kummallinen matka.