Ensimmäinen blogini...
Olen jo pitkään seuraillut muiden blogeja ja nyt arkana ja nöyränä aloittelen omaani...
Mietin, että mitä on ne jutut, joita tänne voisi jakaa ja kiinnostaako ne ylipäätään ketään...

Elän tavallisen haastavaa mukavaa perhe-elämää... kodissamme asuu rakas mieheni ja hänen 14v tyttärensä." Loistomuksu"!
Lapsia on kyllä yhteensä 8, mutta näillä isommilla on jo tuulta siipiensä alla ja kukin tempoilee omillaan... osa Suomen rajojenkin ulkopuolella ja jokaisesta olemme hyvin ylpeitä. Rakastaa voi niitäkin, joita ei ole itse synnyttänyt - sen olen myös oppinut.

Päivätyömme täyttää arjen ja vapaa-ajan yhteinen "rakkaus" eli oma kotimme...sen laittaminen ja siellä viihtyminen. . . fiilistely arjen asioissa. Kauneutta on niin paljon kaikkialla - nyt en tarkoita sisustusjuttuja - tarkoitan maailmaa yleensä.
Miten voikin tietää tulevansa kotiin heti, kun kynnyksen yli astuimme n. 2 vuotta sitten.
Ihan samaan hengenvetoon on pakko sanoa - että läheiset ne kodin tekee ja ystävät... ilman heitä talokin on vain talo.
Kotimme on rakennettu 50-luvulla ja laajennettu sitten myöhemmin ...tilaa on tällä hetkellä hyvin, mutta välillä haaveilemme vintin valtaamisesta - jos ei muuten, niin ihan siksi, että se haave tuntuu kivalta.
Parasta tässä on kuitenkin se, että tämä on maalla...
Olen asunut koko ikäni pikkukaupungissa - lähellä kaikkea:) ...samoin mieheni. Hän on myös kokenut Helsingin vilinän ja nauttinut siitäkin, mutta hänen juurensa ovat tukevasti tässä pienessä kylässä, missä nyt asumme ja onnesta kehräämme tämän rauhan keskellä.
Enpä lähtisi kisaamaan kaupunki vastaan maaseutu ...ajatuskin tuntuu typerältä. Niin monta kuin on ihmistä, niin monta on haavetta ja mieltymystä.
Uskon, että onnen salaisuus on haaveissa ja siinä, että edes osa niistä toteutuu. Tämä on ollut minun haaveeni ja välillä en tahdo uskoa todeksi, että se on totta.
Joskus on joku viisas sanonut, että pitää olla varovainen mitä toivoo ...se voi toteutua - taidanpa varovaisesti tuon allekirjoittaa.
Toinen, mikä on yllättänyt, on se miten meidät on tänne maalle vastaan otettu - ihmiset ovat avuliaita ja ystävällisiä. Olemme saaneet rauhassa katsella ympärillemme ja ottaa oma tilamme.
Entisenä kaupungilaisena pimeyden määrä yllätti - ei ole ihan itsestäänselvää mihin menee lenkille - tai ainakin on muistettava ottaa otsalamppu - ja silloin ei ole kyllä lentävästä mielikuvituksesta mitään hyötä. Totun pikkuhiljaa tähänkin. Loppujen lopuksi pimeää aikaa on aika vähän.

Tänään minulla on syntymäpäivä ja takana on vuosia jo sen verran, että on mitä muistella - lapsuudesta on aikaa tovi ja omat lapseni ovat jo täysi-ikäisiä kaikki. Pakostakin katselee taaksepäin ja ihmettelee, että mihin se aika meni?? - yhtäkkiä ollaan tässä!

Nuorena oli niin kiire - nyt on jo aikaa pysähtyä ja katsella ympärilleen - huokaista onnesta, kun perhonen laskeutuu terassin pöydälle ja saan kunnian ihailla sitä käsittämätöntä kauneutta, mitä luonto meille tarjoaa- semmoisilla hetkillä on paikkansa ...vaikka uutiset syytää mitä tahansa ja inhorealismi nostaa päätään, en anna sen pilata sitä kauneutta mitä sen vastapainoksi ympärillämme on.

Uskon, että jos uskon kauneuteen, näen sitä. Näitä mietteitä tänään.